Jalostamoblogi

Matkalla Euroopan mantereelle

Istun laivassa ja kirjoitan. En vielä uutta näytelmää, vaan tätä blogikirjoitusta. Eilen oli Kädettömien viimeinen Lahden esitys (kiitos Lahden kaupunginteatteri ja kaikki katsojat siellä!) ja huomenna on Viron ensi-ilta Eesti Draamateaterissa. Tämä on jonkinlainen taitekohta. Nyt ollaan matkalla…

Tämä hetki on minulle jotenkin erityisen tärkeä niin näyttelijänä, teatterintekijänä, taiteellisena johtajana kuin myös ihmisenä. Reilu vuosi sitten minulle syntyi unelma. Olin Draamateaterin päänäyttämöllä harjoittelemassa Suomessa esitettävää näytelmää ja mietin, että täällähän olisi kiva näytellä yleisöllekin joskus. Unelman siemen tupsahti multaan. Puoli vuotta siitä eteenpäin ja asia oli sovittu. Huomenna tämä unelma muuttuu todeksi, kun Kädettömät saa ensi-iltansa Maalisaalissa.

Olen aina perustanut elämäni unelmien toteuttamiselle. Uskon, että se on ainut tapa tehdä taiteilijana töitä ilman, että turtuu. Unelmat pitävät ajatukset liikkeellä ja luovat päämääriä, joita on upea toteuttaa. Pienen ryhmän taiteellinen johtaminen yhdistettynä freelance-näyttelijän arkeen ei ole aina helpoin tapa elää. Silloin kun hyvät tuulet puhaltavat, ei parempaa voisi olla, mutta sivun toisella puolella on aina tieto siitä järjettömästä epävarmuuden tunteesta mm. tulevaisuutta kohtaan. Epävarmuus on perusasioista: rahasta, töistä, tulevaisuudesta, mutta samalla myös omasta kehityksestä taiteilijana sekä omien taiteellisten päämäärien saavuttamisesta.

Muutama vuosi sitten Jalostamo-kollektiivi muuttui todeksi. Apurahoja alkoi sadella ja minun ja mieheni, Petri Tuhkasen taiteellisia linjauksia ja ajatuksia haluttiin nähdä näyttämöllä. Siinä kohtaa minun maailmani muuttui: nyt on taottava kun rauta on kuumaa. Alasin oli löytynyt ja nyt pitäisi iskeä kipinää.

Pienen taiteellisen teatteriryhmän on jatkuvasti kyseenalaistettava itseään ja taidettaan. Se on elinehto ja niitä vastauksia haluavat niin rahoittajat kuin yleisökin. Mikään ei ole itsestään selvää ja kaikki tekeminen ja oleminen on perusteltava kerta toisensa jälkeen niin taiteellisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Kilpailu on kovaa, apurahoja vähän ja mahdollisuuksia ei saa hukata. Koko ajan pitää myös olla tyrkyllä. Näin VOS-uudistuksen keskellä herää minulle väkisinkin kysymys, että miksi tätä perustelua ei vaadittaisi enemmän myös laitoksilta. Vapaalla kentällä yhdentekevät tekijät eivät selviä, ehkä tätä voisi miettiä myös VOS-työryhmissä.  Uskon, että pysyäkseni taiteilijana käynnissä, liikkeellä ja heräillä yhteiskunnassa, minun on päivä toisensa jälkeen kysyttävä itseltäni, mikä on minun tulevaisuuteni, päämääräni ja unelmani. Miksi teen tätä työtä? Ja pahimpana päivänä kysyn myös usein, miksi hakkaan päätäni seinään…

Palataanpa tähän hetkeen. Tallinna-Helsinki-väliä on viime aikoina tullut hinkattua riittämiin, mutta tämä tämän hetkinen reissu on ainutlaatuinen. Vatsan pohjassa kutisee ihanasti. Kädettömistä on tullut minulle erityisen rakas produktio, ja mikä parasta sen vastaanotto niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin on ollut huikea. Tunnen olevani etuoikeutettu, että istun juuri tässä ja nyt odottaen huomista. Kansainvälisyys on mielestäni teatterin tekemisen suola tällä hetkellä. Jalostamo-kollektiivilla on useita verkkoja heitettynä nyt niin lähinaapurustoon kuin kauemmaksikin. Aika näyttää mitkä unelmat toteutuvat ja millä aikataululla. Kansainvälisyydessä pääsee isojen asioiden äärelle, kun sen lisäksi, että joutuu kyseenalaistamaan omaa tekemistään ja taiteilijuuttaan, niin myös samalla omaa identiteettiään ja suomalaisuuttaan. Osansa saattaa saada myös oma yhteiskunnallinen ajatusmaailma ja maailmankatsomus. Parhaimmillaanhan siinä oppii paljon toisesta kulttuurista ja ennen kaikkea alkaa tajuta, miten meillä Suomessa asiat tehdään. Aina tietenkään kulttuurierot eivät ole yksinkertaisia, sekin on tullut jo opittua.

Mutta taitelijana kuuluu toteuttaa unelmiaan ja luottaa intuitioonsa – sitä kohti nyt matkataan. Jännää on nähdä, mikä on tämän biisin vastaanotto lahden toisella puolella. Jännää. Oman jännittävyytensä tekee vielä näytelmän tematiikka, kun olen kirjoittanut 33-vuotiaana suomalaisena naisena toisen maan historiasta, johon minulla ei ole kuitenkaan henkilökohtaista suhdetta, ainoastaan luettua tietoa. Muutaman Viro-seulan läpi tämä on jo mennyt, siksi istun tässä nyt sen suhteen luottavaisin mielin.

Nyt nokka kohti Eurooppaa ja uusia tuulia… onneksi unelmilla on tapana olla siivet, kun siihen jaksaa tarpeeksi uskoa…

Anna Lipponen

lumilaiva

Jalostamoblogi

PROLOGI –eli kuinka kaikki sai alkunsa

Kirjoittaessani tätä ensimmäistä Kädettömät-näytelmään liittyvää blogikirjoitusta, harjoituksia on takana nyt neljä viikkoa. Olemme olleet harjoittelemassa niin Tallinnassa Eesti Draamateaterin Maalisaalissa kuin Tampereellakin Teatteri Siperian näyttämöllä. Palikat alkavat hahmottua kohdilleen pikku hiljaa ja aikaa Lahden kaupunginteatterin ensi-iltaan on kuitenkin vielä neljä viikkoa. Palaan hetkeksi siihen, mistä kaikki sai aikoinaan alkunsa.

Reilu kaksi vuotta sitten, päätin, että kirjoitan näytelmän. Aihe oli valmiina tai oikeastaan niitä oli kaksi – saattohoito ja Tove Jansson. Niinpä, pitkä matka on kuljettu eteenpäin tuosta ajasta. Vuonna 2014 vietettiin Tove Janssonin juhlavuotta – tästä en tiennyt, kun aloin tutkia ennen kaikkea hänen taiteilijuuttaan, mutta juhlavuosi avasi minulle huikean mahdollisuuden saada tietoa hänestä ja olihan myös Ateneumissa mm. huikean hieno näyttely nähtävillä. Luin aluksi paljon Janssonin aikuisille kirjoittamia teoksia, ennen kaikkea novelleja ja tietenkin hänen elämäkertaansa, joka sisälsi myös hänen kirjeenvaihtoaan. Näistä materiaaleista nousi esille nykyäänkin Kädettömissä oleva teema, kahdessa maassa oleminen, sekä henkisesti, että fyysisesti. Jansson kirjoitti matkoiltaan paljon kirjeitä Suomeen. Samoin hän piti kirjeitse yhteyttä ystäviinsä ja muihin taiteilijoihin koko elämänsä. Tämä asia alkoi kiinnostaa minua. Samoin novelleista löytyi ihmeellinen uusi maailma Janssonin huikeiden henkilöhahmojen kautta. Jotain kiinnostavaa tässä kaikessa oli, mutta se ei vielä oikein fokusoitunut, että mitä.

Toinen vahva teema, saattohoito kiinnosti samalla yhtä epämääräisellä tavalla minua. Saattohoito on ollut jo lapsesta asti minua lähellä äitini ammatin takia ja olen käynyt esiintymässä lukuisia kertoja lapsena ja nuorena mm. Pirkanmaan hoitokodilla.  Ja olinhan tässä vaiheessa juuri seurannut myös mummini taistelun syöpää vastaan. Jotain oikeaa siinä tuntui olevan suhteessa näyttämöön ja siihen, mistä ja miten halusin kirjoittaa.

Samaan aikaan tein muita produktioita näyttelijänä ja tekstin ideointi kulki mukanani monessa maassa, tilanteessa ja tapahtumassa. Materiaalia alkoi kerääntyä. Välillä mieli harhaili kauaksi, mutta vastaus löytyi kuitenkin yllättävän läheltä. Vuonna 2011 tutustuin erääseen mieheen ja koirien kautta ystävystyimme. Vähän vajaa kolme vuotta sitten hän sairastui sairauteen nimeltä ALS eli amyotrofinen lateraaliskleroosi. Eliniän ennuste ALSissa on kuukausista 20 vuoteen ja sairaudessa elimistön hermot ja lihakset lakkaavat toimimasta. Parantavaa hoitokeinoa ei ole ja yleisin kuolinsyy on tukehtumiskuolema. Tämän ystäväni diagnoosin jälkeen selasin netistä tietoa sairaudesta ilta toisensa jälkeen. Jotenkin tämä kaikki piti ymmärtää. Ja lopulta silmäni aukenivat – tässä olisi aihe, joka liittyy saattohoitoon ja samalla ALS on sairaus, jota ainakaan minun tietääkseni ei ole nähty teatterinäyttämöllä. Saatan tosin olla myös väärässä, mutta aihe on tärkeä joka tapauksessa.

Matka jatkui siis tästä. Yhtäkkiä Tove Jansson ei tuntunut enää oikealta väylältä itsessään, joten päätin jättää sen vain taustamateriaaliksi. Seuraavaksi pohdin pitkään kirjoittaisinko äidin ja tyttären vai isän ja tyttären tarinan.  Tähän vastaus oli lopulta itsestään selvä. Isän ja tyttären tietenkin. Näistä asetelmista homma lähti liikkeelle ja tekstiä alkoi syntyä. Samaan aikaan vierailin näyttelijänä Kuopion kaupunginteatterissa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat –näytelmässä. Sain tehdä upean naispääroolin Juudit Partsin ja sitä varten tutustuin paljon Viron historiaan ja vaiheisiin. Tajusin samalla myös, että tietämykseni lähimaamme historiasta on todella kehno ja se innosti minua vielä enemmän tutkimaan asiaa.

Viimeisten esitysten yhteydessä Kuopiossa toukokuussa 2016 palikat loksahtivat kohdilleen. Juoksin tavalliseen tapaani Puijon rinnettä ylös, kun illalla olisi esitys ja puolessa välissä mäkeä päästäni kuului naps. Tajusin juonen, jota olin puoli vuotta yrittänyt saada kohdilleen. Tarina kertoisi isän ja tyttären tarinan, joka sijoittuu Viron Laulavan vallankumouksen aikaan vuosille 1987-1991. Tytär on asunut Suomessa koko ikänsä ja isä Neuvosto-Virossa. Ensin Neuvostoliitto ja myöhemmin äiti ovat estäneet heitä tapaamasta toisiaan ennen vuotta 1987. Yhtenä teemana, tai itse ajattelen enemmänkin näyttelijänä, että olosuhteena, on ALS, johon tytär sairastuu ja siksi haluaa tavata vihdoin isänsä. Tällaisesta lähtöasetelmasta siis homma lähtisi käyntiin. Lenkillä tuli kauhea kiire päästä se rinne ylös, että voisin juosta sen täysiä alas, jotta voisin soittaa ryhmämme toiselle taiteelliselle johtajalle, miehelleni Petri Tuhkaselle, että onko idea hyvä. Muistan olleeni niin innoissani hotellihuoneessani, että Petri tuskin ymmärsi puoliakaan, mitä yritin puhelimeen selittää, mutta ainakaan se ei tyrmännyt ideaani. Ja siitä lähdin heti seuraavana päivänä kirjoittamaan tätä nykyistä tarinaa.

Näytelmän rakenne on nykyteatterimainen ja sisällöltään se on musta komedia. Teemoja ja aiheita käsitellään nykyteatterin keinoin ja vaikka se sisältääkin melko eheän draamankaaren, on se ennen kaikkea muuta kuin perusdraamaa, joskin myös paikoittain sitä. Tarina lähtee käyntiin kahdesta supikoirasta, jotka ovat vuonna 2017 lopetetussa teatterissa ihmettelemässä ihmiseläimen monimutkaisuutta. Lopulta teatterista löytyy Elsen tarina.

Esityksen ohjaaja Tanjalotta Räikkä sai lopullisen tekstini noin kaksi kuukautta ennen harjoitusten alkua ja sanoin hänelle samalla, että saat tehdä tekstilleni aivan mitä haluat, luotan sinuun täysin. Tanjalotta teki tekstille jonkin verran uudelleen dramatisointia, josta olen erittäin onnellinen, koska näyttelen myös itse toisen rooleista. On helpompi lähteä harjoittelemaan juttua, johon joku muu on tehnyt vielä viimeisen silauksen. Näin sain tarinaan juuri sopivan vieraantumisen ennen näyttämölle nousemista.

Tällainen on siis kirjoittamani näytelmän historia lyhykäisyydessään. Tällä hetkellä voin todeta, että onhan se aika hämmentävää, kun se, mitä on paperille rustannut, muuttuu yhtäkkiä teatteritodellisuudeksi. Tiettyjä asioita tekstistä pystyy korjaamaan koko ajan vielä lennosta, mikä on ihanaa. Ja ennen kaikkea olen nauttinut siitä teatterintekemisen hienoudesta, että minä olen kirjoittanut esitykseen tekstin, ohjaaja tekee siitä oman ajattelunsa kautta ohjaussuunnitelman, näyttelijät kehittävät mielikuviensa pohjalta materiaalia näyttämölle, taiteelliset suunnittelijat luovat maailmaa omien mielikuviensa kautta ja yhtäkkiä tästä kaikesta syntyy yhteistyössä se jäävuoren huippu – esitys.

Neljä viikkoa ensi-iltaan…

Anna Lipponen

Kuva: Hanna Espo
Kuva: Hanna Espo